•  

Varaa nyt

1. Valitse laji

1. Ota yhteyttä

3. Jalkapallokentän varaaminen onnistuu vain puhelimitse. Haluamme varmistua että tekonurmikentän kaikki palvelut (alkuverryttelytilat, pukukopit, lajisi vaatima kalusto) ovat käytössäsi.

Jalkapallokentän varaukset ja tiedustelut:

Elina Kaukojärvi, avainasiakasvastaava

+358445846518

1. Ota yhteyttä

3. Padel-kentän varaaminen onnistuu vain puhelimitse. Ole reippaasti yhteydessä asiakaspalveluumme, niin katsotaan ensimmäinen sinulle sopiva vapaa aika!

Padel-kentän varaukset ja tiedustelut:

Kisakallion vastaanotto

(019) 31511

1. Ota yhteyttä

3. Tennis-kentän varaaminen onnistuu vain puhelimitse. Ole reippaasti yhteydessä asiakaspalveluumme, niin katsotaan ensimmäinen sinulle sopiva vapaa aika!

Tennis-kentän varaukset ja tiedustelut:

Kisakallion vastaanotto

(019) 31511

1. Ota yhteyttä

Jäähallin varaaminen onnistuu vain puhelimitse,
koska haluamme varmistua että halli on miehitetty ja kaikki palvelut (alkuverryttelytilat, pukukopit, lajisi vaatima kalusto) ovat käytössäsi.

Jäähallin varaukset ja tiedustelut:

Jenni Korhonen, avainasiakasvastaava

+358 44 584 9122

1. Ota yhteyttä

3. Beach volley -kentän varaaminen onnistuu vain puhelimitse. Ole reippaasti yhteydessä asiakaspalveluumme, niin katsotaan ensimmäinen sinulle sopiva vapaa aika!

Beach volley -kentän varaukset ja tiedustelut:

Kisakallion vastaanotto

(019) 31511

1. Valitse saapumispäivä

Valittuna:
Valitse saapumispäivä
Hakutuloksia (0 kpl)
Vapaana
Valittuna
<< Uusi haku

Tapahtumakalenteri

Tapahtumatyypit

Voit suodattaa tapahtumia valitsemalla yhden tai useamman tapahtumatyypin. Saat lisätietoa tapahtumasta klikkaamalla sitä kalenterissa.

syyskuu 2020

ma ti ke to pe la su
31. 1. 2. 3. 4. 5. 6.
7. 8. 9. 10. 11. 12. 13.
14. 15. 16. 17. 18. 19. 20.
21. 22. 23. 24. 25. 26. 27.
28. 29. 30. 1. 2. 3. 4.

VIHERHIUKSISTA SIENIMETSÄÄN

KISAKALLIOTA PERUSTETTIIN
SUURELLA INNOSTUKSELLA

Kisakallion urheiluopiston perustaminen oli kuin satu, jossa vilahtelevat sopivasti muun muassa katkennut jalka, palanut talo, vihreät hiukset, salaperäinen saari, pudonneet airot, nurkkaan maalatut ”karkulaiset” ja lopulta erinomainen sienimaasto; sadusta tuo seikkailukertomus erottuu vain siinä että se on tosi!

Todeksi muuttunut satu alkoi, kun Kaarina Kari, ”SNLL:n syntyäiti”, oli saanut kuulla että Sipoon Karhusaaressa pakkohuutokaupataan hyväkuntoinen huvila. Tiedon oli välittänyt neiti Hilja ”Pyry” Arvela, Strömbergin tilienpitäjä; huvilaa oli tarjottu Strömbergille kuudella miljoonalla, mutta yhtiö ei sitä halunnut. Kaarina Kari päätti lähteä mukaan huutamaan ja yrittämään ajatuksella että ”jos se on tullakseen, niin se tulee, ja jos ei tule, niin ei itketä”. 

Huutokaupassa hinnaksi paukautettiin 3 350 000 markkaa.

Näin hän on muistellut tapahtumaa: ”Meidän puolestamme lähetettiin huutokauppaan yksi tuomari ja neiti Ignatius. Minä olin silloin vielä koulussa opettajana, joten en voinut sinne mennä. Neiti Lehtonen, joka oli liiton toiminnanjohtaja, oli niin jännittynyt, ettei uskaltanut mennä. Huutokaupassa oli myös johtaja Risto Orko huutamassa sitä itselleen. Saimme kuulla että myös Östersundomin kartanon omistaja oli aikeissa tulla huutamaan sitä, mutta häneltä katkesi jalka. Toinen koominen asia oli että eräs pankki oli antanut virkailijalleen tehtäväksi mennä huutokauppaan, mutta hän unohti. Risto Orko oli saanut kuulla huutokaupasta liiton hallitukseen kuuluneelta vaimoltaan Liisalta. Huutokaupassa hinnaksi paukautettiin 3 350 000 markkaa. Neiti Ignatius sanoi että ”herrajumala tuliko se meille nyt”!

Seija Toivonen, josta sittemmin tuli Kisakallion viides rehtori, ehti ensin koululaisena ja vielä ylioppilaanakin saada osansa Karhusaaresta. Hän sanoo että ”se huvila saatiin kyllä enemmän onnella kuin ymmärryksellä”. ”Ja ennen kaikkea ehdottoman suurella innolla ja suurikin on lattea ilmaisu siitä innon, tietämättömyyden ja uskalluksen yhdistelmästä.” Vuonna 1949 Karhusaaren huvilassa oli noin kolmen hehtaarin tontilla vain yksi rakennus, jossa oli muutama huone, keittiö ja ruokasali ja voimisteluhuone. Ja saareen piti soutaa, talvella pääsi jäätä pitkin.

Rahaa ei tietenkään juuri ollut, mutta sitäkin hankittiin sillä suurella innolla eri puolilta. ”Siinä vaiheessa kaikkien aviomiehiä riistettiin ihan surutta kuka minkäkin alan asiantuntija oli”, sanoo Seija Toivonen. Välittömästi alkoi uuden päärakennuksen suunnittelu ja nimikin syntyi; oli monenlaisia ehdotuksia Lokkilinnaa ja muuta, mutta lopulta P. Mustapään ehdotus Kisakallio hyväksyttiin koosteena kisasta ja mamma Kallion elämäntyöstä. Vauhti oli kova ja uuden rakennuksen oli tarkoitus valmistua vuoden 1952 olympiakisoihin kisavieraille vuokrattavaksi, mutta totta kai koko rakennus paloi toukokuussa 1952. ”Kaarina Kari syytti palon aiheuttajaksi työmiesten tupakointia. No mammat eivät hellittäneet vaan pesivät kalliot ja aloittivat alusta”, Seija Toivonen tiivistää menetyksen.

Uuden uudisrakennuksen suunnitteli arkkitehti Antero Pernaja, jonka vaimo Eeva oli liiton hallituksessa, miesten hyödyntäminen oli edelleen osa tekemisen tapaa. Rakennus valmistui jo vuonna 1953, aika nopeasti kun ensin piti purkaa vanha palanut ja rakennustekniikka oli sen aikaista. Tarve päästä toimimaan oli suuri ja into edelleen myös.

Seija Toivonen muistaa olleensa 12-13 -vuotias, kolmannella oppikoulussa, kun hänen voimistelunopettajansa meni Karhusaareen kesäksi pitämään teini-ikäisten tyttöjen liikunta- ja käyttäytymiskurssia. ”Samalle kurssille lähti meidän luokaltamme myös yksi toinen tyttö, minä kävin sen kurssin jopa toisen kerran seuraavana kesänä.” Ainakin kurssin nimi tuntuu näin nykyaikana ajateltuna kovin korkeaotsaiselta. Seuraavana kesänä Seija oli jo Karhusaaressa siivoamassa. ”Olin aivan rakastunut siihen paikkaan ja valmis ottamaan vastaan mitä työtä tahansa, olinhan voimistelijatyttö." Seijan työnkuviin myöhemmin kuuluivat myös kanttiininhoito ja munkinpaisto.

Ylioppilaaksi tulon jälkeen kävin siellä syksyllä kolmen kuukauden pitkän kurssin vuonna 1966, jolloin oli jo edessä muutto Lohjalle.

KAIKKEA SATTUI KARHUSAARESSA 

Seija Toivonen oli Karhusaaressa, eli vanhassa Kisakalliossa, monena kesänä ja muistaa hyvin aamuisin ajan tavan mukaiset lipunnostot, säännölliset ruokailut ja oppitunnit sekä vapaa-aikoihin kuuluneet meressä uinnit. Muuten vesi oli yksi vanhan Kisakallion suurista ongelmista. Ensinnäkin kulku veden yli sinne oli todella haastavaa. Anneli Nokkala, Kisakallion kolmas rehtori muisteli usein kuinka vaikeaa paikan huoltaminenkin oli, kaiken öljyn, polttoaineen ja ruokatarvikkeiden rahtaaminen veneillä. ”Matkaa saareen veden yli oli joitakin satoja metrejä ja joskus paikallinen kalastaja Fallström auttoi tietämättömiä naisia. Rantaankin piti kävellä tavaroiden kanssa puolisen kilometriä, olivat sitkeitä ihmisiä”, Seija Toivonen korostaa.

Veteen liittyvä ongelma oli myös porakaivoissa, joita oli kyllä viisi, mutta vain yhdestä tuli talousvedeksi sopivaa. ”Minäkin olin vaaleahiuksinen ja me kaikki vaaleahiuksiset olimme vihreätukkaisia, koska se vesi niistä muista kaivoista oli niin ruosteista”, Seija muistaa.

Eikä se soutaminenkaan kaikille luonnistunut, kenties vähiten itselleen Kaarina Karille, joka oli erään voimistelijatyötön kertomuksen mukaan kerran kadottanut soudellessaan aironsa mereen ja ajelehti. ”Tämä Pirkko Pohjanmaalta, ei varsinainen soutaja, oli lähtenyt Kaarinaa pelastamaan ja muistaa sitten kysyneensä myöhemmin muistaako professori kun joutui merihätään. ´Juu, kyllä muistan, mutta kyllä sinä olit huono soutaja´, oli professori vastannut.”

Kaarina Kari kävi usein Karhusaaressa hoitamassa asioita ja valvomassa. ”On kerrottu että hänellä oli usein mukanaan iso pino Uusi Suomi -lehtiä ja kurssilaiset pantiin välittömästi töihin. Päärakennuksen edessä oli kukkapenkki, josta mullat pois, lehdet sinne alle ja multa takaisin päälle, etteivät koivunjuuret pääse kukkapenkkiin. Se oli kierrätystä.” 

Eräs ystävä oli myös kertonut Seija Toivoselle että aina kun joku näki tai tiesi Kaarina Karin olevan tulossa, yritettiin joukolla paeta piiloon. Kerran Kaarina oli tullut ystävineen maalaamaan uuden päärakennuksen asuntolasiiven punaista lattiaa ja tytöt pakenivat mahdollisia töitä viimeiseen huoneeseen. ”Olivat sitten nalkissa siellä kunnes käytävä oli kuivunut.”

Vanhassa Kisakalliossa oli myös asuntolarakennuksen takana ulkolava, jossa voimisteltiin, siihen aikaan varsin vähäpukeiset neitoset herättivät ymmärrettävästi mielenkiintoa ohiajaneiden veneiden miehistöissä. ”Vaikka saari oli tavallaan suojassa ja opiston osa myös, niin aina sinne saattoi vene tulla kytikselle tarkistamaan millaisia kimuleita saarella oli. ”Kai se oli sen ajan ´meetoota´, mutta tuskin siitä mitään todellista harmia oli”, Seija Toivonen nauraa.

Vanhassa Kisakalliossa järjestettiin kaikenlaisia voimistelukursseja sekä harrastajille että ohjaajille. ”Sitten alkoi myös ns. pitkä kurssi, jonka varaan opisto on oikeastaan kasvanut. Kurssilla koulutettiin ohjaajia, oli telinevoimistelua ja naisvoimistelua sekä ikääntyneiden voimistelua, joka alkoi myös aika pian, jos ei ensimmäisenä niin ainakin toisena vuotena. Ideana oli kerätä ympäri Suomea seuroista ohjaajiksi aikovia saamaan koulutusta ja viemään sitä eteenpäin”, Seija Toivonen kuvaa.

Vuosien varrella kävi kuitenkin selväksi että Karhusaaren Kisakallio oli aina liian suppea paikka kehittyvälle toiminnalle. Oli kolmen hehtaarin tontti, jolla ei ollut kuitenkaan kuin voimistelusali ja majoitusrakennus sekä vanha päärakennus, jossa oli ruokasali ja joitakin huoneita. Urheilukenttänä oli polku, jonka lopussa oli purukasa, sinne hypättiin. Varsinaisesti ei ollut mitään urheilupaikkoja, mutta ei ollut silloin vielä tarkoituskaan, koska Kisakallio oli voimisteluopistoksi perustettu. 

Mutta Karhusaaressa Kisakalliolla ei ollut mahdollisuuksia kehittyä ennen kaikkea valtionapua saavaksi urheiluopistoksi. Ainoa voimistelusta poikkeava liikunta-aktiviteetti oli Seija Toivosen mielestä se, että Tahkon-hiihto meni jotenkin siitä ohi tai läpi ja saaressa taisi olla joku huoltopiste. 

Vuonna 1954 oli perustettu Kisakallio-säätiö ja reilut kymmenen vuotta myöhemmin Kisakallio hyväksyttiin urheiluopistoksi, mutta samalla todettiin että Karhusaaren tilat eivät ole soveliaat toimintaan. Alkoi uuden paikan etsintä ja se löytyi Lohjalta – yksi ensimmäisiä kriteerejä oli että Lohjalla oli hyvät sienimaastot ja omenapuita! Mutta se on jo toinen juttu.

Seija Toivosen mukaan jo muutto Karhusaaresta oli ihan hirveä haaste, sen kaiken roinan saaminen ensin veneillä ja proomuilla saaresta mantereelle. ”Muistan muun muassa erään vanhan pianon siirtoa jollain lautalla – soitin vesimatkan aikana Für Elisen alkutahteja. Karhusaarelle jätettiin hyvästit tavallaan musiikin tahdissakin.

Nykyisin Sipoosta Helsingin kaupunkiin liitetty Karhusaari on Helsingin 58. kaupunginosa, jossa asuu noin 400 ihmistä. Saarella on Vantaan seurakuntien omistama Kuntokallion kurssikeskus. Saarelle johtaa nykyisin tie ja bussilinja.

”Ei tarvitse enää veneellä mennä”, muistuttaa Seija Toivonen. ”Niitten eukkojen - anteeksi naisten - soutu- ja erätaidoilla se oli aikanaan varsinainen ihme, että sinne voitiin mitään järjestää, liikennöidä ja asioida. Enemmän siitä ainakin aluksi todella selvittiin onnella kuin ymmärryksellä!”